Kansainvälinen ilmastopolitiikka ja kansainväliset sopimukset

Ilmastopolitiikka ja sen päämäärät

Kansainvälisen ilmastopolitiikan pyrkimyksenä on säilyttää maapallon ilmastojärjestelmä vakaana siten, ettei ihmiskunta aiheuta siinä vaarallista häiriintymistä. Tämä tavoite on kirjattu YK:n ilmastosopimukseen [1]. Toisena ilmastopolitiikan päämääränä on mahdollisimman hallittu sopeutuminen ilmaston jo meneillään olevaan muuttumiseen.

YK:n ilmastosopimus 

Kansainvälisellä tasolla Yhdistyneet Kansakunnat (YK) on tärkein ilmastopolitiikan tavoitteiden määrittäjä ja sopimusfoorumi. Rio de Janeirossa 1992 järjestetyn YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin yhteydessä päätettiin YK:n ilmastonmuutosta koskevasta puitesopimuksesta eli YK:n ilmastosopimuksesta [1](United Nations Framework Convention on Climate Change, UNFCCC). Sopimus tuli voimaan 1994, jolloin myös Suomi ratifioi sen.

Ilmastosopimuksen ylin päätöksentekoelin on osapuolten konferenssi (Conference of the Parties, COP), joka järjestetään vuosittain. Ensimmäinen niistä pidettiin 1995 Berliinissä, Kööpenhaminassa joulukuussa 2009 (COP 15) ja viimeisin Meksikossa Cancunissa 2010 (COP 16). Suomessa ympäristöministeriö [2] koordinoi osallistumista YK:n ilmastoneuvotteluihin.

Ilmastosopimuksen tavoitteet

YK:n ilmastosopimuksen keskeisenä päämääränä on ilmakehän kasvihuonekaasujen (ihmisen aiheuttamat päästöt) pitoisuuden vakauttaminen "vaarattomalle" tasolle. Sopimuksessa on sekä kaikkia osapuolia sitovia velvoitteita että erityisiä velvoitteita teollisuusmaille.

Kaikilla mailla tulisi olla ilmastonmuutosta hillitsevät ja ilmastonmuutokseen sopeuttavat ohjelmat ja niiden tulisi raportoida kasvihuonekaasujen päästöt. Sopijapuolten tulee myös suojella hiilivarastoja ja -nieluja.

Kioton pöytäkirja

Ilmastosopimusta täydentävä Kioton pöytäkirja [3] hyväksyttiin 1997, ja se tuli voimaan 2005. Pöytäkirjan ratifioineet kehittyneet maat ovat juridisesti sitoutuneet kasvihuonekaasupäästöjen määrälliseen rajoittamiseen.

Sopimuksen mukaan kuuden kasvihuonekaasun (hiilidioksidi, metaani, dityppioksidi, fluorihiilivedyt, perfluorihiilivedyt ja rikkiheksafluoridi) päästöjä vähennetään vuoden 1990 tasosta 2008–2012 mennessä niin, että kokonaispäästövähennys on 5,2 prosenttia. Yhdysvallat ei ratifioinut Kioton pöytäkirjaa.

Euroopan unioni on Kioton pöytäkirjan osapuoli, ja se on allokoinut päästöjen vähennysvaatimuksensa jäsenvaltioilleen. Myös Suomi yhtenä EU-maista on pöytäkirjan sopijapuoli. Suomen päästöjen tulee olla vuoden 1990 tasolla (71 miljoonaa CO₂-ekvivalenttitonnia) Kioto-kauden päättyessä. Koko EU:n päästövähennysvelvoite on kahdeksan prosenttia.

Kioton mekanismit

Kioton pöytäkirjan osapuolilla on mahdollisuus kattaa osa päästövähennysvelvoitteestaan ns. Kioton mekanismeilla [3], joita ovat yhteistoteutus (Joint Implementation, JI; teollisuusmaissa toteutettavat hankkeet), puhtaan kehityksen mekanismi (Clean Development Mechanism, CDM; kehitysmaissa toteutettavat hankkeet) ja kansainvälinen päästökauppa (Emissions Trading, iET).

Suomen valtio on varautunut hankkimaan Kioton mekanismien avulla päästöyksiköitä yhteensä seitsemän miljoonaa tonnia 2008–2012.

Myös EU:n päästökauppaan osallistuvat yritykset voivat käyttää Kioton mekanismeja ja näin lisätä päästökiintiöitään sekä myös myydä niitä eteenpäin. Energiamarkkinavirasto [4] ylläpitää Suomessa päästökaupparekisteriä, johon kirjataan päästöoikeudet ja niiden hallussapidot ja siirrot.

Kööpenhaminan julistus ja ilmastosopimuksen jatko

YK:n ilmastosopimuksen osapuolten 15. konferenssi Kööpenhaminassa 2009 tuotti ns. Kööpenhaminan julistuksen, joka on poliittinen sitoumus. Allekirjoittajamaat hyväksyivät ilmastopolitiikan tavoitteeksi rajoittaa ilmaston lämpeneminen kahteen asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna.

Kioton pöytäkirjan ratifioineet teollisuusmaat lupasivat esittää vuoden 2020 päästövähennystavoitteensa tammikuun 2010 loppuun mennessä. Samaan ajankohtaan mennessä kehitysmaiden tuli ilmoittaa toimistaan kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi. Esitetyt päästövähennystoimet ovat jääneet kuitenkin vajavaisiksi kahden asteen tavoitteen saavuttamisen kannalta. Vaikka luvatut vähennystoimet toteutettaisiin täysimääräisinä, vuotuiset päästöt vuonna 2020 olisivat 49 Gt CO2-ekv (gigatonnia hiilidioksidiekvivalenttia) eli 5 Gt liikaa kahden asteen tavoitteen kannalta. [5] [6]

Kööpenhaminassa sovittiin myös perustettavaksi rahasto (Copenhagen Green Climate Fund), jolla avustetaan köyhimpien kehitysmaiden päästöjen vähentämistä ja sopeutumistoimia sekä tuetaan metsäkadon ehkäisemistä.

Euroopan komissio uutisoi Euroopan unionin olevan tyytyväinen YK:n ilmastosopimuksen osapuolten 16. konferenssissa Cancuninissa saavutettuihin tuloksiin. Cancúnissa hyväksyttyä sopimusta kuvaillaan tasapainoiseksi ja huomattavaksi päätöspaketiksi, joka on tärkeä edistysaskel kohti kattavaa ja oikeudellisesti sitovaa ilmastotoimien kehystä vuoden 2012 jälkeiselle ajalle.

Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli (IPCC)

Tärkeä toimija kansainvälisessä ilmastopolitiikassa on myös Maailman ilmatieteen järjestön (WMO) ja YK:n ympäristöohjelman (UN Environment Programme, UNEP) 1988 perustama hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli (Intergovernmental Panel on Climate Change, IPCC) [8], joka kokoaa ja arvioi tieteellistä tietoa YK:n ja kansallisten päättäjien käyttöön. Tiedeprosessi (IPCC) ja neuvotteluprosessi (UNFCCC) ovat siten erotettu toisistaan. IPCC:n tuottamien tiedearviointien on tarkoitus muodostaa ilmaston muuttumista koskeva, kiistaton tieteellinen pohja-aineisto varsinaisille poliittiseille neuvotteluille.

IPCC on tunnetuin noin viiden vuoden välein julkaistavista laajoista arviointiraporteistaan. Järjestyksessä viides arviointiraportti valmistuu näillä näkymin 2013–2014. IPCC:n toiminta arvioitiin 2010, jonka jälkeen toimintaperiaatteita on päätetty tarkistaa vastaamaan nykyhetken vaatimuksia.