Muutos havaittavissa - 160 vuotta mittauksia

Suomen keskilämpötila on noussut vajaan asteen sadan vuoden aikana

Ilmatieteen laitoksen ja Suomen Tiedeseuran (Finska Vetenskaps-societeten) vuonna 1846 aloittamien järjestelmällisten säähavaintojen perusteella Suomen keskilämpötilan vaihtelut tunnetaan melko hyvin aina 1840-luvulta alkaen. Kuvassa 1 ilmaston lämpeneminen ilmenee siten, että viimeiset yksittäisten vuosien keskilämpötiloja kuvaavat pylväät ovat enimmäkseen punaisia ja pitkäaikaista kehityskulkua kuvaava musta käyrä on ollut pääasiassa noususuunnassa.

Tasaiseksi muutokseksi tulkittuna vuosikeskilämpötila on kohonnut vajaan asteen 100 viime vuoden aikana (taulukko). Voimakkainta lämpeneminen on ollut kevätkuukausina (maalis-toukokuu) - reilut puolitoista astetta. Kesät (kesä-heinäkuu) ovat lämmenneet lähes asteen ja syksyt (syys-marraskuu) sekä talvet (joulu-helmikuu) yli puoli astetta. Jaksoon osuu myös suuria vaihteluita - vuosien 1985 ja 1987 kylmät talvet sekä lämpimiä vuosia 1930-luvulla. Koska havaintoverkko oli 1800-luvulla vielä hyvin harva, luotettavia pitkän ajan trendejä voidaan esittää vain viimeiselle noin sadalle vuodelle. Joka tapauksessa 1800-luvun havaintojen viesti on, että Suomessa on tuolloin ollut pääsääntöisesti kylmempää kuin suurimpana osana 1900-lukua.[1]

Kuva 1. Suomen vuosikeskilämpötilan poikkeamat jakson 1981-2010 keskiarvosta [ºC] vuosina 1847-2011 (siniset ja punaiset pylväät). Kymmenen vuoden liukuva keskiarvo on esitetty mustalla käyrällä. Suomen keskilämpötila oli jaksolla 1981-2010 noin 2,3 ºC.

 

Suomen keskilämpötilan (ºC) lineaarinen trendi v. 1908-2011 (104 vuotta)
koko vuosi	kevät	kesä	syksy	talvi
1.01	1.84	0.93	0.85	0.31

Taulukko. Suomen keskilämpötilan lineaarinen trendi v. 1908 -2011 hila-aineistosta laskettuna. Lineaarista trendiä laskettaessa aikasarjan päätepisteiden painoarvo on suuri. Siten lukuarvot muuttuvat hieman aina kun havaintoaineiston loppuun tulee yksi vuosi lisää. Kylmät talvet 2009-2010 ja 2010-2011 vetivät erityisesti talven trendiä alaspäin .[1]

Ilmaston lämpeneminen näkyy myös luonnossa. Suomessa keskimääräinen keväinen lehtien puhkeaminen on vuosina 1846-2005 varhentunut noin 12 vuorokaudella.

1930-luku oli lämmin erityisesti pohjoisessa

1930-luvulla koettu useamman vuoden lämmin jakso näkyi laajalti pohjoisella pallonpuoliskolla, ja sitä vahvempana, mitä pohjoisempana oltiin. Suhteellisesti lämpimintä oli Pohjoisella jäämerellä, Huippuvuorilla ja Grönlannin pohjoisosissa. Lämpimyys näyttäisi suurelta osin johtuneen merivirtojen luonnollisesta heilahtelusta, jonka seurauksena Atlantilta virtasi Barentsin merelle lämmintä vettä.

Suomessakin 1930-luvun lämpimyys näkyy selvemmin Lapissa kuin Etelä-Suomessa. Kuten Helsingin ja Sodankylän aikasarjakuvista havaitaan, Sodankylässä keskimääräiset lämpötilat ovat vasta nyt saavuttamassa 1930-luvun huipputason, kun Helsingissä tämä taso on ylitetty jo aikaisemmin (kuva 2).

Kuva 2. Vuosikeskilämpötilat Helsingin Kaisaniemessä vuosilta 1830-2011, Jyväskylästä 1884-2011 ja Sodankylästä 1908-2011. Vuotuiset arvot on merkitty ohuella viivalla ja kymmenen vuoden liukuva keskiarvo paksulla. Helsingin lämpötiloista mukana myös arvio siitä, miten paljon kaupungistuminen on kohottanut lämpötilaa; keskipaksu viiva kuvaa arvioituja lämpötiloja siinä tapauksessa että kaupungin kasvu ei olisi vaikuttanut lämpötiloihin.

Korkeiden lämpötilojen todennäköisyys on jo moninkertaistunut

Vaikka lämpeneminen vuoden keskilämpötilalla mitattuna on toistaiseksi ollut melko pientä Suomen lämpöolojen suureen vuosienväliseen vaihteluun verrattuna, se on kuitenkin jo moninkertaistanut huippukorkeiden kuukausi- ja vuodenaikaiskeskilämpötilojen esiintymisen todennäköisyyden.[2] Esimerkiksi ennätyslämpimän heinäkuun 2010 keskilämpötilan nykyiseksi toistuvuusajaksi saadaan Helsingissä noin 300 vuotta, jos jo toteutunutta lämpenemistä ei oteta huomioon. Maailmanlaajuinen ilmastonmuutos huomioon ottaen toistuvuusaika on vain noin 60 vuotta.[3]

Pienessä mittakaavassa ja lyhyissä aikasarjoissa luonnollinen vaihtelu korostuu

On tärkeää ymmärtää, että ihmisten aiheuttama ilmaston lämpeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö. Paikkakuntakohtaisista, yhden havaintoaseman lämpötila-aikasarjoista näkyy ensisijaisesti ilmaston suuri luonnollinen vaihtelu. Ihmisten aiheuttaman ilmastonmuutoksen todentaminen lämpötilan havaintosarjoista onnistuukin parhaiten tarkastelemalla laajojen alueiden keskilämpötiloja pitkän ajan kuluessa. Tällöin luonnollisista tekijöistä johtuva satunnainen vaihtelu tasoittuu ja taustalla vaikuttava kasvihuonekaasupitoisuuksien kohoamisesta johtuva ilmaston systemaattinen lämpeneminen nousee paremmin esille.

Lämpötila on vain yksi, vaikkakin erittäin tärkeä, ilmaston piirre. Sademäärä, tuulisuus, pilvisyys, lumisuus ovat esimerkkejä muista ilmastosuureista, joilla on suuri vaikutus yhteiskuntaan ja luontoon.[4][5] Näistä ei kuitenkaan ole olemassa yhtä pitkiä, luotettavia ja maantieteellisesti kattavia aikasarjoja kuin lämpötilasta. Samaan suuntaan menevän pitkäaikaisen muutoksen eli trendin havaitseminen niissä on sen tähden vaikeampaa.

Muissa ilmaston piirteissä ei ole havaittu pitkäaikaista muutosta, vaihtelua kylläkin

Touko-syyskuun sademäärät (joiden luotettavuutta lumisateen mittaamisen hankaluus ei haittaa) vaihtelevat Suomessa paljon vuodesta toiseen eikä niissä ole toistaiseksi havaittu selkeitä trendejä. Neljän havaintoaseman noin 100 vuoden havaintojen perusteella kuivien jaksojen lukumäärät ja pituudet ovat kesäpuolella vuotta keskimäärin suurimpia rannikkoalueilla ja pienimpiä Lapissa. Sateettomien päivien määrissä ja kuivien jaksojen pituuksissa ei pääsääntöisesti ole esiintynyt tilastollisesti merkitseviä trendejä, tai sitten trendit ovat olleet laskevia.[6]

Kymmenen aseman enimmillään 120 vuotta pitkien ilmanpaineen havaintoaikasarjojen perusteella voimakkaiden tuulten nopeuksissa ja esiintymistiheyksissä on yleensä ollut laskeva suuntaus. Viimeisten vajaan viidenkymmenen vuoden aikana tuulen nopeudet näyttäisivät puolestaan hieman kasvaneen, mutta muutos ei ole ollut tilastollisesti merkitsevä.[7]

Auringonpaistehavainnot kertovat pilvisyyden vaihteluista. Kun auringonpaistetunteja on paljon, pilviä on vähän. Suomen pisimmät auringonpaisteaikasarjat ovat peräisin Helsingistä ja Sodankylästä.[8][9] Aikasarjat (kuva 3) osoittavat pilvisyyden vaihtelevan vuodesta toiseen. Sekä Sodankylässä että Helsingissä vallitsi 1970-luvun alkupuolella suhteellisen aurinkoinen jakso, jota seurasi pilvisempiä vuosia 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. 2000-luvun alku oli taas suhteellisen aurinkoinen, etenkin Helsingissä. Viime vuosisadan alussa mitattiin Helsingissä muutamana vuotena poikkeuksellisen vähän auringonpaistetta, kun päiväkohtainen auringonpaistetuntien keskiarvo oli alle 3 tuntia. Tämä ei kuitenkaan kerro suoraan suuresta pilvisyydestä, vaan liittynee Novaruptan tulivuorenpurkaukseen Alaskassa vuonna 1912.

Kuva 3. Päivittäisten auringonpaistetuntien keskiarvo vuosilta 1906—2010 Helsingissä ja 1950—2010 Sodankylässä. Vuotuiset arvot, jotka kattavat jakson maaliskuusta lokakuuhun, on merkitty ohuella viivalla ja kymmenen vuoden liukuva keskiarvo paksulla.