Suomen ilmasto on lämmennyt

Maailmanlaajuinen ilmaston lämpeneminen näkyy Suomessakin. Pitkät lämpötila-aikasarjat paljastavat Suomen ilmaston lämmenneen kaikkina vuodenaikoina. Lämpeneminen on kuitenkin ollut voimakkainta alkutalvella.

Suomen keskilämpötila on noussut yli kaksi astetta 1800-luvun puolivälistä lähtien

Suomen vuosikeskilämpötila on noussut 1800-luvun puolivälistä lähtien parhaan arvion mukaan 2,3 astetta. Muun muassa aikasarjan alkupään harvasta havaintoasemajoukosta johtuen arvion epävarmuus on +- 0,4 astetta (kuva 1). Lämpötilan nousu on ollut tilastollisesti merkitsevää. [1]

Voimakkainta lämpeneminen on ollut alkutalvella, erityisesti joulukuussa: lähes viisi astetta. Vähiten on lämmennyt loppukesä, noin 0,7 astetta. Mittaus­historiaan osuu myös suuria vaihteluita, kuten vuosien 1985 ja 1987 kylmät talvet sekä lämpimiä vuosia 1930-luvulla. [1]

Ilmaston lämpeneminen näkyy myös luonnossa. Suomessa keskimääräinen keväinen lehtien puhkeaminen on vuosina 1846–2005 varhentunut noin 12 vuorokaudella.

Suomen vuosikeskilämpötila 1847–2015

Kuva 1. Suomen vuosikeskilämpötila 1847–2015 [1]. Punaisilla ympyröillä merkityt vuosittaiset arvot perustuvat koko Suomen kattavaan hila-aineistoon [2]. Punainen pisteviiva osoittaa keskimääräisen vuosikeskilämpötilan kulun. Lämpötilan vuosikymmenittäin lasketut keskiarvot on esitetty mustalla viivalla, ja näille lasketut 50 ja 95 %:n epävarmuusrajat tumman ja vaalean harmailla palkeilla [1]. Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla sitä.

1930-luku oli lämmin erityisesti pohjoisessa

1930-luvulla koettu useamman vuoden lämmin jakso näkyi laajalti pohjoisella pallonpuoliskolla, ja sitä vahvempana, mitä pohjoisempana oltiin. Suhteellisesti lämpimintä oli Pohjoisella jäämerellä, Huippuvuorilla ja Grönlannin pohjoisosissa. Lämpimyys näyttäisi suurelta osin johtuneen merivirtojen luonnollisesta heilahtelusta, jonka seurauksena Atlantilta virtasi Barentsin merelle lämmintä vettä.

Suomessakin 1930-luvun lämpimyys näkyy selvemmin Lapissa kuin Etelä-Suomessa. Kuten Helsingin ja Sodankylän aikasarjakuvista havaitaan, Sodankylässä keskimääräiset lämpötilat ovat vasta nyt saavuttamassa 1930-luvun huipputason, kun Helsingissä tämä taso on ylitetty jo aikaisemmin (kuva 2).

Vuosikeskilämpötilat Kaisaniemi, Jyväskylä ja Sodankylä

Kuva 2. Vuosikeskilämpötilat Helsingin Kaisaniemessä vuosilta 1830–2015, Jyväskylästä 1884–2015 ja Sodankylästä 1908–2015. Vuotuiset arvot on merkitty ohuella viivalla ja kymmenen vuoden liukuva keskiarvo paksulla. Helsingin lämpötiloista mukana myös arvio siitä, miten paljon kaupungistuminen on kohottanut lämpötilaa; keskipaksu viiva kuvaa arvioituja lämpötiloja siinä tapauksessa että kaupungin kasvu ei olisi vaikuttanut lämpötiloihin. Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla sitä.

Korkeiden lämpötilojen todennäköisyys on jo moninkertaistunut

Vaikka lämpeneminen vuoden keskilämpötilalla mitattuna on toistaiseksi ollut melko pientä Suomen lämpöolojen suureen vuosienväliseen vaihteluun verrattuna, se on kuitenkin jo moninkertaistanut huippukorkeiden kuukausi- ja vuodenaikaiskeskilämpötilojen esiintymisen todennäköisyyden. [3] Esimerkiksi ennätyslämpimän heinäkuun 2010 keskilämpötilan nykyiseksi toistuvuusajaksi saadaan Helsingissä noin 300 vuotta, jos jo toteutunutta lämpenemistä ei oteta huomioon. Maailmanlaajuinen ilmastonmuutos huomioon ottaen toistuvuusaika on vain noin 60 vuotta. [4]

Pienessä mittakaavassa ja lyhyissä aikasarjoissa luonnollinen vaihtelu korostuu

On tärkeää ymmärtää, että ihmisten aiheuttama ilmaston lämpeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö. Paikkakuntakohtaisista, yhden havaintoaseman lämpötila-aikasarjoista näkyy ensisijaisesti ilmaston suuri luonnollinen vaihtelu. Ihmisten aiheuttaman ilmastonmuutoksen todentaminen lämpötilan havaintosarjoista onnistuukin parhaiten tarkastelemalla laajojen alueiden keskilämpötiloja pitkän ajan kuluessa. Tällöin luonnollisista tekijöistä johtuva satunnainen vaihtelu tasoittuu ja taustalla vaikuttava kasvihuonekaasupitoisuuksien kohoamisesta johtuva ilmaston systemaattinen lämpeneminen nousee paremmin esille.

Lämpötila on vain yksi, vaikkakin erittäin tärkeä, ilmaston piirre. Sademäärä, tuulisuus, pilvisyys, lumisuus ovat esimerkkejä muista ilmastosuureista, joilla on suuri vaikutus yhteiskuntaan ja luontoon. [5], [6] Näistä ei kuitenkaan ole olemassa yhtä pitkiä, luotettavia ja maantieteellisesti kattavia aikasarjoja kuin lämpötilasta. Samaan suuntaan menevän pitkäaikaisen muutoksen eli trendin havaitseminen niissä on sen tähden vaikeampaa.

Muissa ilmaston piirteissä ei ole havaittu pitkäaikaista muutosta, vaihtelua kylläkin

Touko-syyskuun sademäärät (joiden luotettavuutta lumisateen mittaamisen hankaluus ei haittaa) vaihtelevat Suomessa paljon vuodesta toiseen eikä niissä ole toistaiseksi havaittu selkeitä trendejä. Neljän havaintoaseman noin 100 vuoden havaintojen perusteella kuivien jaksojen lukumäärät ja pituudet ovat kesäpuolella vuotta keskimäärin suurimpia rannikkoalueilla ja pienimpiä Lapissa. Sateettomien päivien määrissä ja kuivien jaksojen pituuksissa ei pääsääntöisesti ole esiintynyt tilastollisesti merkitseviä trendejä, tai sitten trendit ovat olleet laskevia. [7]

Voimakkaiden tuulten nopeuksissa ja esiintymistiheyksissä on yleensä ollut laskeva suuntaus, kun niitä tarkastellaan kymmenen aseman enimmillään 120 vuotta pitkien ilmanpaineen havaintoaikasarjojen perusteella. Viimeisten vajaan viidenkymmenen vuoden aikana tuulen nopeudet näyttäisivät puolestaan hieman kasvaneen, mutta muutos ei ole ollut tilastollisesti merkitsevä. [8]

Auringonpaistehavainnot kertovat pilvisyyden vaihteluista. Kun auringonpaistetunteja on paljon, pilviä on vähän. Suomen pisimmät auringonpaisteaikasarjat ovat peräisin Helsingistä ja Sodankylästä. [9], [10] Aikasarjat (kuva 3) osoittavat pilvisyyden vaihtelevan vuodesta toiseen. Sekä Sodankylässä että Helsingissä vallitsi 1970-luvun alkupuolella suhteellisen aurinkoinen jakso, jota seurasi pilvisempiä vuosia 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. 2000-luvun alku oli taas suhteellisen aurinkoinen, etenkin Helsingissä. Viime vuosisadan alussa mitattiin Helsingissä muutamana vuotena poikkeuksellisen vähän auringonpaistetta, kun päiväkohtainen auringonpaistetuntien keskiarvo oli alle 3 tuntia. Tämä ei kuitenkaan kerro suoraan suuresta pilvisyydestä, vaan liittynee Novaruptan tulivuorenpurkaukseen Alaskassa vuonna 1912.

Helsingin ja Sodankylän auringonpaistetunnit

Kuva 3. Päivittäisten auringonpaistetuntien keskiarvo vuosilta 1906–2015 Helsingissä ja 1950–2015 Sodankylässä. Vuotuiset arvot, jotka kattavat jakson maaliskuusta lokakuuhun, on merkitty ohuella viivalla ja kymmenen vuoden liukuva keskiarvo paksulla. Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla sitä.

 

21.03.2016 (Päivitetty)

Lähteet

  1. Mikkonen, S., Laine, M., Mäkelä, H. M., Gregow, H., Tuomenvirta, H., Lahtinen, M. & Laaksonen, A. 2015. Trends in the average temperature in Finland, 1847–2013. Stochastic Environmental Research and Risk Assessment. http://dx.doi.org/10.1007/s00477-014-0992-2
  2. Tietäväinen, H., Tuomenvirta, H. & Venäläinen, A. 2010. Annual and seasonal mean temperatures in Finland during the last 160 years based on gridded temperature data. International Journal of Climatology, Volume 30, Number 15: 2247–2256. http://dx.doi.org/10.1002/joc.2046
  3. Räisänen, J. & Ruokolainen, L. 2008. Estimating present climate in a warming world: a model-based approach. Climate Dynamics, Volume 31: 573–585. http://dx.doi.org/10.1007/s00382-007-0361-7
  4. Räisänen, J., 2010. Ilmastonmuutos ja heinäkuun helteet. Ilmastokatsaus 8/2010: 4–6. http://ilmatieteenlaitos.fi/c/document_library/get_file?uuid=7f17b4f7-7ad2-4dc2-bd04-f9f88256e439&groupId=30106
  5. Jylhä, K., Ruosteenoja, K., Räisänen, J., Venäläinen, A., Ruokolainen, L., Saku, S. & Seitola, T. 2009. Arvioita Suomen muuttuvasta ilmastosta sopeutumistutkimuksia varten. ACCLIM-hankkeen raportti 2009. Ilmatieteen laitos raportteja 2009:4. 102 s. http://hdl.handle.net/10138/15711
  6. Ilmatieteen laitos. 2011. ACCLIM II – Ilmastonmuutosarviot ja asiantuntijapalvelu sopeutumistutkimuksia varten. Lyhyt loppuraportti. 23 s. http://ilmatieteenlaitos.fi/c/document_library/get_file?uuid=f72ce783-0bae-4468-b67e-8e280bec1452&groupId=30106
  7. Hohenthal, J. 2009. Meteorologisen kuivuuden esiintyminen Pohjois-Euroopassa. Pro Gradu, Turun yliopiston maantieteen laitos. 78 s. + liitteet. http://cdn.fmi.fi/legacy-fmi-fi-content/documents/Pro_gradu_Johanna_Hohenthal.pdf
  8. Suvilampi, E. 2009. Voimakkaiden geostrofisten tuulten alueellisuus ja muutokset Suomessa vuosina 1884–2100. Pro Gradu-tutkielma. Turun yliopisto, maantieteen laitos, 68 s. + liitteet. http://cdn.fmi.fi/legacy-fmi-fi-content/documents/Pro_gradu_elina_suvilampi.pdf
  9. Lindfors, A.V., Arola, A., Kaurola, J., Taalas, P. & Svenøe, T. 2003. Long-term erythemal UV doses at Sodankylä estimated using total ozone, sunshine duration, and snow depth. Journal of Geophysical Research, Volume 108, Issue D16. 11 p. http://dx.doi.org/10.1029/2002JD003325
  10. Lindfors, A.V., Holmgren, B. & Hansen, G. 2006. Long-term erythemal UV at Abisko and Helsinki estimated using total ozone, sunshine duration, and snow depth. SPIE Proceedings Volume 6362, Remote Sensing of Clouds and the Atmosphere XI, Volume 636217. http://dx.doi.org/10.1117/12.689742

Tuottajatahot