Materiaalitehokkuus

Ihmiskunta käyttää luonnonvaroja nopeammin kuin ne ehtivät uusiutua. Nykyisen kulutustason ylläpitämiseen tarvittaisiin 1,3 maapalloa ja jos kaikki kuluttaisivat kuten suomalaiset, maapalloja tarvittaisiin jo neljä. Luonnonvarojen ja materiaalien säästämiseen on useita keinoja. Kulutuksen vähentämisen lisäksi teknologian kehitys parantaa energia- ja materiaalitehokkuutta ja lainsäädännöllä voidaan ohjata luonnonvarojen järkevää käyttöä. Hyvällä suunnittelulla voidaan saada merkittäviä säästöjä aikaan niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Jotta ongelmat eivät siirry yhdestä tuotantoketjun kohdasta toiseen, on tärkeää ottaa huomioon luonnonvarojen käytön kokonaiskuva. Tässä auttavat esimerkiksi tuotteiden elinkaariarviot ja tuotannon energiakatselmukset.

Materiaalitehokkuus ja ilmastonmuutos

Materiaalitehokkuus tarkoittaa materiaalien hyödyntämistä siten, että mahdollisimman pienillä panoksilla saadaan tuotettua kilpailukykyisiä tavaroita ja palveluja. Myös tavaroiden korvautuminen palveluilla voidaan nähdä osana materiaalitehokkuutta. Luonnonvarojen käytön kasvu on Suomessa jo irtautunut talouskasvusta, mikä kertoo kasvavasta materiaalitehokkuudesta (kuva 1). Suomen käyttämät materiaalivirrat ovat silti kansainvälisissä vertailuissa suuria johtuen materiaali-intensiivisestä tuotantorakenteesta, viennin suuresta osuudesta ja väylä- ja talonrakentamiseen käytettävästä runsaasta luonnonvarojen määrästä. 

Materiaalitehokkuudella, luonnonvarojen säästämisellä, on kaksisuuntainen yhteys ilmastonmuutokseen: luonnonvarojen käyttö ja tuotantoprosessit vaikuttavat ilmastonmuutokseen ja ilmastonmuutos taas vaikuttaa luonnonvarojen määrään, laatuun ja jakautumiseen.

Suomen luonnonvarojen käytön kehitys

Kuva 1. Suomen luonnonvarojen käytön (Total Material Requirement, TMR), talouskasvun ja väkiluvun kehitys vuoden 1970 tasoon nähden [1].

Yksityinen ja julkinen kulutus

Yksityisen kulutuksen ympäristövaikutukset ovat kasvussa. Tuotteiden materiaali- ja energiatehokkuuden paraneminen ei riitä kompensoimaan volyymiltaan kasvavan kulutuksen vaikutuksia. Kulutuksen kasvuun vaikuttavat muun muassa elämäntapojen ja yhdyskuntarakenteen muutokset.

Julkisella sektorilla kestävien hankintojen teko on vielä tärkeämpää, sillä hankinnat ovat suuria ja julkisen sektorin tulisi toimia esimerkkinä. Hankinnat tulisi miettiä tarkkaan tarpeen mukaisiksi ja kilpailutuksessa ympäristönäkökohtien tulisi olla suuressa roolissa. 

Teollisuus ja tavaroiden tuotanto

Teollisuudessa käytetään paljon raaka-aineita, ja lopputuotteiden lisäksi prosessit tuottavat huomattavia määriä sivuvirtoja (kuva 2). Materiaalitehokkaassa toiminnassa tavarat pitäisi pyrkiä valmistamaan mahdollisimman vähistä raaka-aineista – ja samalla mahdollisimman kestäviksi. Käyttöikänsä lopussa tuotteiden tulisi olla kierrätyskelpoisia. Kestävyyteen ja kierrätettävyyteen voidaan vaikuttaa eniten tuotteen suunnitteluvaiheessa. Tuotantovaiheen ympäristövaikutuksiin voidaan vaikuttaa valitsemalla paras käytettävissä oleva tekniikka (BAT)  ja kierrättämällä sivuainevirrat. 

Materiaalitehokkuuden parantamiskeinoja

Kuva 2. Materiaalitehokkuuden parantamiskeinoja eri tuotannon tasoilla [2]

Rakentamisen jälkeen suurimmat luonnonvarojen käyttäjät ovat metalli- ja metsäteollisuus. Metallien valmistuksessa suurimmat materiaalivirrat syntyvät louhintavaiheessa. Sulatusvaiheessa syntyvät kuonat ovat suuri sivuvirta. Kuonia ja louhinnan sivukiveä voidaan hyödyntää muun muassa maanrakennustoiminnassa. Elinkaarensa lopussa metallituotteilla on korkea kierrätysarvo ja ne hyödynnetään tehokkaasti uusioraaka-aineena.

Metsäteollisuudessa melkein kaikki sivutuotteet voidaan hyödyntää jatkoprosesseissa. Esimerkiksi sahauksessa syntyvää haketta käytetään sellun ja lastulevyjen raaka-aineena. Heikkolaatuisempaa haketta voidaan hyödyntää energiana tai jopa biopolttoaineena. Selluteollisuudessa kemikaalien ja veden käyttöä sekä päästöjä on saatu vähennettyä prosesseja kehittämällä. Myös metsäteollisuuden lopputuotteet ovat yleensä kierrätettäviä. Esimerkiksi keräyspaperi ja -kartonki palaavat takaisin metsäteollisuuden tärkeiksi raaka-aineiksi. 

Rakentaminen

Rakentaminen on kotimaisten luonnonvarojen suurin käyttäjä. Rakentamiseen kuuluu rakennusten lisäksi yhteiskunnan infrastruktuurin, kuten teiden, rakentamista. Rakentamisen materiaalitehokkuutta voidaan parantaa suosimalla laadukkaita ja kestäviä rakennusmateriaaleja, välttämällä haitallisten ja vaikeasti kierrätettävien materiaalien käyttöä, ehkäisemällä jätteen syntyä, kierrättämällä syntyvä jäte ja korvaamalla luonnonmateriaalien käyttöä kierrätetyillä materiaaleilla. Rakennusjätteistä suurin osa voidaan käyttää hyödyksi. Esimerkiksi betoni- ja tiilimurskeella voidaan korvata luonnonkivimateriaaleja. Puujätettä voidaan hyödyntää energiana ja vanhaa asfalttia kierrättää uudeksi.

Rakentamisessa materiaali- ja energiatehokkuus on otettava yhtä aikaa huomioon, sillä rakennusvaiheen ratkaisut vaikuttavat muun muassa lämmityksen energiatehokkuuteen. Laadukkailla materiaalivalinnoilla voidaan vaikuttaa molempiin. 

Tavaroiden korvaaminen palveluilla

Tavaroiden korvaaminen palveluilla koskee niin kuluttajia kuin yrityksiäkin. Yritykset voivat pyrkiä siirtämään painopistettään tavaroiden tuotannosta palveluiden tuotantoa kohti huomioimalla tuotteidensa kestävyyden ja korjattavuuden jo suunnitteluvaiheessa. Samalla aukeaa mahdollisuus tarjota korjaus- ja huoltopalveluja, jotka tuovat lisäarvoa yritykselle. Erityisesti sähkö- ja elektroniikka-alaa vaivaa laitteiden kertakäyttöisyys – kännykän korjaamisen sijaan on usein kuluttajalle edullisempaa ostaa uusi. Materiaalitehokkuuden kannalta kehityssuunta on huono. 

Kuluttajat voivat vaikuttaa omaan materiaalitehokkuuteensa ostamalla palveluja tavaroiden sijaan. Esimerkiksi kampaamot, teatterit, taidenäyttelyt ja liikuntapalvelut tarjoavat vaihtoehtoisia kuluttamisen muotoja. Myöskään tarvitsemaansa tuotetta ei aina kannata välttämättä ostaa, joissain tapauksissa vuokraus voi olla hyvä vaihtoehto.

Materiaalitehokkuuden lisäämisen potentiaali

Kuvassa 3 on esitetty Suomen talouteen luonnosta otetut ja tuontituotteissa tulleet suorat materiaalivirrat vuosina 1970–2005. Suurimmat virrat muodostavat kotimainen maa-aines ja puu. Kuvassa eivät näy piilovirrat eli jalosteiden tuottamiseen käytetyt materiaalimäärät. Jos ne huomioidaan, Suomi käyttää massamääräisesti suunnilleen yhtä paljon ulkomaisia kuin kotimaisia luonnonvaroja. Vastaavasti lähes puolet Suomessa käytetyistä luonnonvaroista käytetään vientituotteiden valmistukseen. Suomeen jäävistä luonnonvaroista vajaa puolet käytetään kulutustavaroiden ja -palveluiden tuottamiseen ja isompi osuus investointeihin. Pääosa investointien luonnonvarojen käytöstä muodostuu rakentamisesta.

Suomen suorat materiaalipanokset

Kuva 3. Suomen suorat materiaalipanokset, milj. tonnia [3].

Kuvassa 4 näkyy Suomen luonnonvarojen kokonaiskäytön jakautuminen lopputuoteryhmittäin luonnonvarojen alkuperän mukaan. Tuonnin piilovirtojen materiaalitehokkuuteen on käytännössä mahdotonta vaikuttaa Suomesta käsin, joten materiaalitehokkuuden parantamisen suurimmat potentiaalit löytyvät rakentamisesta ja metsäteollisuudesta.

Suomen luonnonvarojen käyttö lopputuoteryhmittäin

Kuva 4. Suomen luonnonvarojen kokonaiskäyttö lopputuoteryhmittäin luonnonvarojen alkuperän mukaan (DMI = suora materiaalipanos) vuosina 2002 ja 2005 [4].

Materiaalien kokonaiskäyttö ei korreloi suoraan kasvihuonekaasupäästöjen kanssa. Esimerkiksi terästehtaan päästöt ovat noin 1 800 kg CO2 per tuotettu terästonni, kun massa- ja paperiteollisuuden hiilidioksidipäästöt ovat n. 300 kg CO2 tuotettua tonnia kohti. Kuvassa 5 on esitetty kotimaan toimintojen kasvihuonekaasupäästöjä toimialoittain. Päästöistä vain osa tulee käytetyistä materiaaleista ja suurin osa energiankäytöstä. Kuvassa siniset palkit näyttävät toimialojen päästöt, kun niihin otetaan mukaan ostosähkön ja -lämmön käyttö.

Kotimaan toimintojen kasvihuonekaasupäästöt toimialoitain 2002

Kuva 5. Kotimaan toimintojen suorat ja energiaostojen kautta tulevat kasvihuonekaasupäästöt toimialoittain vuonna 2002 [4]

Kuvasta 5 nähdään, että rakentamisen kasvihuonekaasupäästöt ovat pieniä verrattuna suurimpiin päästöjen aiheuttajiin. Tästä voidaan päätellä, että vaikka rakennusala on Suomessa suurin materiaalien kuluttaja, sen materiaalitehokkuuden parantamisella ei voida merkittävästi vähentää kasvihuonekaasupäästöjen kokonaismäärää. Luonnonvarojen säästämiseen potentiaalia sen sijaan olisi. Kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisen suurimmat potentiaalit materiaalitehokkuutta lisäämällä ovat metsä-, metalli- ja kemianteollisuudessa sekä kotitalouksien ja julkisen sektorin kulutuksessa.

Teollisuudessa tuotantovaiheen materiaalitehokkuus otetaan jo nyt hyvin huomioon, sillä se tuo yrityksille suoraan myös kustannussäästöjä. Tuotteiden elinkaaren pidentäminen ja kierrätettävyys eivät sen sijaan aina ole yritysten intresseissä, ja siihen pitäisi yrittää vaikuttaa enemmän. Esimerkiksi EU:n tuottajavastuudirektiivit pyrkivät korjaamaan tätä tilannetta.

Kotitalouksien kulutuksesta noin puolet kohdistuu elintarvikkeisiin, joiden hävikki on suurta. Kaupoissa ruokahävikki tuotteiden vanhenemisen vuoksi on muutaman prosentin suuruusluokkaa, mutta kotitalouksissa jopa kymmenen prosenttia. Ruokahävikin ympäristövaikutukset ovat paljon suuremmat kuin esimerkiksi elintarvikkeiden pakkausmateriaalien. Elintarvikkeiden kulutus vastaa noin 15 prosenttia koko Suomen CO2-päästöistä, joten hävikkiruuan osuus on 1,5 % eli noin 1 miljoona tonnia hiilidioksidia.

Kuntien vaikutusmahdollisuudet

Kunnilla on monia ohjauskeinoja materiaalitehokkuuden edistämiseksi: tiedon jakaminen ja neuvonta, jätemaksujen kerääminen ja niiden tuottojen viisas käyttö, jätelupaehtojen määrääminen tietyissä ympäristöluvissa ja omien hankintojen materiaalitehokkuus. Kunta voi myös suosia alueellaan toimivia kierrätyskeskuksia, vuokrauspalveluita ja huoltoon ja korjaukseen erikoistuneita yrityksiä. Lisäksi se voi tukea kauppojen ylijäämäruuan jakelua yhdistysten kautta ruoka-apua tarvitseville.

Asukkaille ja mahdollisesti myös yrityksille suunnattu tiedottaminen ja neuvonta on tärkeä tapa edistää materiaalitehokkuutta. Kuluttajille suunnatussa viestinnässä apuna voi käyttää esimerkiksi Helsingin seudun ympäristöpalveluiden (HSY) ja Suomen luonnonsuojeluliiton materiaaleja, joita löytyy Internetistä.

Julkisen sektorin hankintoihin käytetään vuosittain noin 22 miljardia euroa, mikä on noin 15 % bruttokansantuotteesta. Kuntasektorin osuus julkisista hankinnoista on 75 %. Koska määrät ovat suuria, kunnilla on tärkeä merkitys myös markkinavaikuttajana. Materiaali- ja energiatehokkaiden julkisten hankintojen tekemiseen on ohjeita esimerkiksi Motivan sivuilla.

Jätehuolto tulisi kunnissa järjestää niin, että mahdollisimman suuri osa jätteestä kierrätetään. Lajittelua tulisi tukea niin kotitalouksissa, yrityksissä kuin julkisellakin sektorilla. Varsinaiset materiaalitehokkuustoimet tapahtuvat kuitenkin ennen kuin materiaali päätyy jätteeksi.

Lähteet

  1. Thule-instituutti, Oulun Yliopisto: Ympäristö ja luonnonvaratalous http://thule.oulu.fi/suomi/tutkimus/ymptalous.html
  2. Motiva 2008. Materiaalitehokkuuskatselmuksilla kustannussäästöjä ja ympäristöetuja. Lönnberg Painot Oy, Helsinki 2008. http://motiva.fi/julkaisut/materiaalitehokkuus/materiaalitehokkuuskatselmuksilla_kustannussaastoja_ja_ymparistoetuja.1583.shtml
  3. Sitra 2009. Kansallisen luonnonvarastrategian taustaraportti: Luonnonvaroissa muutoksen mahdollisuus. Kirjapaino Keili Oy, Vantaa 2009. http://www.sitra.fi/julkaisut/muut/Kansallisen%20luonnonvarastrategian%20taustaraportti.pdf
  4. Seppälä J., Mäenpää I., Koskela S., Mattila T., Nissinen A., Katajajuuri J.-M., Härmä T., Korhonen M.-R., Saarinen M. & Virtanen Y. 2009. Suomen kansantalouden materiaalivirtojen ympäristövaikutusten arviointi ENVIMAT-mallilla. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 20/2009, Ympäristönsuojelu. 134 s. http://hdl.handle.net/10138/38010

Tuottajatahot