Halogenoidut hiilivedyt
Halogenoidut hiilivedyt ovat hyvin voimakkaita kasvihuonekaasuja. Niiden kyky imeä lämpösäteilyä on molekyyliä kohti laskettuna jopa tuhansia kertoja suurempi kuin hiilidioksidilla.
Kymmeniä erilaisia kaasuja
Halogenoidut hiilivedyt muistuttavat molekyylirakenteeltaan kevyitä hiilivetyjä, mutta niissä vetyatomeista osa tai kaikki on korvattu fluorilla ja/tai kloorilla. IPCC:n vuonna 2007 ilmestynyt arviointiraportti luettelee näitä kaasuja noin 60 kpl, ja ko. raportin taulukoissa on annettu niistä yksityiskohtaisempaa tietoa [1].
Kaasujen elinikä vaihtelee molekyylityypistä riippuen noin vuodesta aina tuhansiin vuosiin. Pisin on sellaisten kaasumolekyylien elinikä, joissa fluorin osuus on suurin. Kaasuista sitkeähenkisimmän eli hiilitetrafluoridin (CF₄) hajoaminen ilmakehässä kestää peräti 50 000 vuotta!
Näitä kaasuja on kuitenkin ilmakehässä niin vähän, että niiden kokonaisvaikutus kasvihuoneilmiön voimistajana jää paljon heikommaksi kuin hiilidioksidin. Useimpia halogenoitujen hiilivetyjen ryhmään kuuluvista kaasuista ei esiinny ilmakehässä luontaisesti lainkaan, vaan ne ovat kokonaan ihmiskunnan tuotantoa. Kaasuja käytetään mm. kylmälaitteissa, ja päästöjä syntyy myös teollisuudessa.
Jotkut kaasuista ovat otsonikadon aiheuttajia
Kasvihuoneilmiön voimistumiseen osallistumisen ohella tämän kaasuryhmän eräällä osajoukolla, klooria sisältävillä CFC-kaasuilla eli freoneilla, on toinenkin ikävä ominaisuus: ne tuhoavat auringon ultraviolettisäteilyä vaimentavaa stratosfäärin otsonikerrosta.
Otsonikerroksen suojelemisen nimissä kyseisten kaasujen päästöjä on rajoitettu kansainvälisin sopimuksin (Motrealin pöytäkirja). Sopimusten ansiosta otsonikerrosta tuhoavien aineiden pitoisuudet ilmakehässä ovat alkaneet laskea huippuarvoistaan (kuva). CFC-kaasujen päästörajoitukset antavat näin myös pientä apua ilmaston lämpenemisen torjuntaan.[2][3]
CFC-kaasuja on korvattu ns. HCFC-kaasuilla, joissa osa molekyylin vetyatomeista on jätetty jäljelle. Nämä kaasut ovat ilmakehässä CFC-kaasuja lyhytikäisempiä ja näin ollen vähemmän vaarallisia ilmastolle ja otsonikerrokselle. Ne eivät kuitenkaan ole täysin haitattomia, joten niidenkin käytöstä pyritään pääsemään aikaa myöten eroon.