Luonnon monimuotoisuuden suojelu: Suojelualueet ja uhanalaiset lajit

Luonnonsuojelu Suomessa

Suomen luonnonsuojelulainsäädännön tavoitteena on luonnon monimuotoisuuden säilyminen. Suojelu toteutetaan pääasiassa suojelualueilla, joiden avulla pyritään säilyttämään luontotyyppejä  sekä lajistoa. Suomen pinta-alasta 9 % on suojeltu luonnonsuojelu- ja erämaalain nojalla. Pinta-alan suhteen suojelualueet painottuvat Pohjois-Suomeen. Suojelualueiden avulla huolehditaan luonnon monimuotoisuuden lisäksi kansallismaiseman, kulttuuriperinnön ja virkistys- ja retkeilyalueiden säilymisestä kansalaisia varten. Suomessa on 35 kansallispuistoa ja 19 luonnonpuistoa. Kun yksityisillä mailla ja Ahvenanmaalla sijaitsevat alueet otetaan mukaan, lakisääteisiä luonnonsuojelu- ja erämaa-alueita on yhteensä 7 685. [1] [2]

Suojelua tarvitaan, sillä monet eliöt ja elinympäristöt ovat uhanalaistuneet. Suomen luontotyypeistä 188 eli 51 % on uhanalaisia vuoden 2008 uhanalaisarvioinnin mukaan. Monet uhanalaiset luontotyypit ovat pienialaisia, joten niiden osuus Suomen kokonaispinta-ala jää pieneksi. [3]

Suomessa esiintyy noin 45 000 eliölajia, joista 21 400 tunnetaan niin hyvin, että niiden uhanalaisuus on voitu arvioida. Vuoden 2010 uhanalaisuusarvioinnin mukaan eliölajeista 10,5 % on uhanalaisia. Metsissä esiintyy 36 % ja perinneympäristöissä sekä muissa ihmisen muuttamissa ympäristöissä, kuten niityillä ja tienvarsilla, 23 % uhanalaisista lajeista. Rannat ovat kolmanneksi tärkein elinympäristö uhanalaisille lajeille ja niillä elää 13 % uhanalaisista lajeista. Lajien uhanalaistumisen taustalla on ensisijaisesti perinneympäristöjen umpeenkasvu hoidon loputtua sekä metsänhoitomenetelmien aiheuttamat muutokset. [4] Myös mm. rakentaminen, vieraslajit, ilmastonmuutos, rehevöityminen, ympäristömyrkyt ja satunnaistekijät, joiden vaikutuksille altistavat hyvin pieni populaatio ja esiintymisalue, köyhdyttävät luonnon monimuotoisuutta [4] [5].

Nykyisten suojelualueiden toimivuus

Maailmanlaajuisessa tarkastelussa tämänhetkiset luonnonsuojelualueet ovat epätäydellisiä, sillä ne eivät kata kaikkia tunnettuja eliölajeja tai elinympäristöjä. On havaittu, että 12 % tutkituista yli 11 600 maalla elävästä selkärankaisesta ja 20 % uhanalaisista lajeista ei esiinny lainkaan suojelualueilla [6]. Suurin osa suojelualueista onkin perustettu ennen nykyisen kaltaista suojelualuesuunnittelua, joka ottaa lajirunsauden lisäksi huomioon mm. alueen koon, laadun ja yhteydet muihin suojelualueisiin. Makean veden ja meriekosysteemien suojelu on toistaiseksi ollut vähäistä ja suojelualueet painottuvat maaekosysteemeihin [7]. Suomessa viisi kansallispuistoa on perustettu suojelemaan rannikko- ja meriluontoa.

Suojelualueet eivät välttämättä pysty säilyttämään niitä luontoarvoja, joita varten ne on perustettu. Maankäyttömuutokset ja elinympäristöjen pirstoutuminen suojelualueiden ympärillä ovat jo vähentäneet elinympäristöjen määrää niin paljon, että useilla alueilla lajisto ei voi säilyä pitkällä aikavälillä, eli niillä on sukupuuttovelkaa. Arvioiden mukaan lähes kaikkien Etelä-Suomen uhanalaisten metsälajien, kuten monien kovakuoriaisten ja kääpien, kannat pienenevät viiveellä ja nämä lajit voivat kuolla sukupuuttoon lähitulevaisuudessa [8]. Suojelualueiden kokoa kasvattamalla, niiden välisiä yhteyksiä parantamalla tai elinympäristöjä kunnostamalla voidaan parantaa edellytyksiä useiden lajien säilymiselle [9]. Uusien suojelualuesuunnittelutyökalujen avulla Etelä-Suomen metsien suojelualueiden pinta-alaa kasvatettiinkin 10 000 hehtaarilla vuonna 2009 [10].

Ilmastonmuutoksen vaikutus suojelualueiden toimivuuteen

Ilmastonmuutoksen myötä eliölajien ja elinympäristöjen esiintymisalueet muuttuvat. Tämän takia luonnonsuojelualueet eivät enää välttämättä pystykään suojelemaan niillä aiemmin esiintyneitä luontoarvoja. Lajiston siirtyessä kohti pohjoista, monet suojelua vaativat eliöt saattavat elinympäristön muutosten ja huonon leviämiskykynsä vuoksi hävitä. Suojelua vaativat lajit, joiden vuoksi suojelualue on alun perin perustettu, saattavat hävitä sieltä pois, mutta niiden siirtyminen toisille suojelualueille ei välttämättä onnistu esimerkiksi huonojen ekologisten yhteyksien vuoksi. Toisaalta alueet, joille lajisto siirtyy, voivat olla pieniä, pirstoutuneita ja suojelun tarpeessa [11].

Tulevaisuudessa Euroopan pohjoisten alueiden lintulajien levinneisyyden odotetaan kapenevan [12]. Suomessa ja lähialueilla pohjoisten alueiden maalla elävien lintujen monimuotoisuuskeskittymien ja suojelualueiden päällekkäisyyden on ennustettu vähenevän vuosiin 2051-80 mennessä. Tämän vuoksi monet lajit, jotka ovat muutenkin herkkiä ilmastonmuutokselle ja erityisesti tarvitsisivat suojelualueiden tarjoamaa suojaa, eivät sitä saa vaikka suojelualueverkosto on Pohjois-Suomessa maan kattavin. [13]

Euroopan laajuisessa tarkastelussa havaittiin, että 6-11 % kasvilajeista häviää 50 vuodessa nykyisten perusteiden mukaan valituilta suojelualueilta. Viisi prosenttia tarkastelluista lajeista menettäisi kokonaan ilmastollisen levinneisyysalueensa. [14]

Suojelualuesuunnittelun haasteena on säilyttää sekä eliölajien nykyiset että tulevat elinalueet. Suunnittelu on vaikeinta niiden lajien kohdalla, joiden nykyinen ja tuleva levinneisyysalue eivät ole lainkaan päällekkäisiä saati sitten niiden kohdalla, jotka menettävät kokonaan ilmastollisen esiintymisalueensa. Pohjois- ja Itä-Suomen on havaittu olevan ainakin kasvilajistoltaan tällä tavoin haavoittuvaisia. [14]

Suojelun tulevaisuus

Mihin siis tarvitaan suojelualueita, jotka ovat lajien tulevien levinneisyysalueiden kannalta väärissä paikoissa [12] [14]? Vaikka useat lajit siirtyisivätkin pois suojelualueilta, suojelualueet ovat silti tärkeitä elinympäristöjen säilymisen kannalta. Myös uudet lajit voivat levitä niille ja suojelualueiden avulla voidaan ostaa aikaa harvinaistuville lajeille lisääntyä ja levittäytyä uusille alueille [12].

Uudet suojelualueet ovat kuitenkin todennäköisesti tarpeen. Erityisesti Etelä-Suomessa suojelualueverkosto tuskin pystyy tarjoamaan lajistolle riittäviä sopeutumis- tai siirtymismahdollisuuksia [15]. Pelkät suojelualueet eivät kuitenkaan riitä [12]. Suojelualueiden ulkopuolelle jäävien alueiden hoito kestävällä tavalla tulee yhä tärkeämmäksi ja monimuotoisen maisemarakenteen ja korkealaatuisten elinympäristöjen säilyttäminen ja lisääminen sekä ihmisyhteisöiden paineen vähentäminen ovat tärkeitä [16] [17]. Tämä tulee ottaa huomioon erityisesti metsien ja maatalousympäristöjen hoidossa [15]. Koska levinneisyysaluemuutokset ylittävät maiden rajoja, suojelualuesuunnittelun tulisi olla kansainvälistä yhteistyötä. [12]

Ekologiset käytävät tai "astinkivet" voivat olla tärkeitä, jotta eliöt voivat siirtyä elinalueelta toiselle. Ekologisten yhteyksien merkitys näkyy jo nyt, sillä monimuotoisen metsäluonnon säilyminen Suomessa on riippuvaista riittävästä yhteydestä Venäjän monimuotoisuudeltaan rikkaisiin varttuneen metsän alueisiin. Koko Fennoskandian yhteys Venäjän taigaan voitaisiin varmistaa esimerkiksi maita yhdistävällä metsävyöhykkeellä, jossa varttuneen metsän osuus on suurempi kuin tavanomaisessa talousmetsässä. [18]

Vastaavia ehdotuksia tarvitaan lisää. Ekologisten käytävien on todettu auttavan eliöitä siirtymään elinympäristölaikulta toiselle. Silti niiden hyödyllisyys laajemmin on kiistanalaista, sillä eri lajien erilaisia elinympäristövaatimuksia on vaikeaa ottaa huomioon varsinkin kapeissa käytävissä. Toimivien käytävien suunnittelu ilmastonmuutoksen varalta on silti mahdollista. [19] Vaikka levinneisyysaluemallinnusten epävarmuustekijä ovat vielä suuria, niin tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen vaikutukset voidaan huomioida entistä paremmin suojelualuesuunnittelussa. [20]

Uhanalaiset ja kotoperäiset lajit sekä sukupuuttouhka

Maailmanlaajuinen sukupuuttojen kertymisvauhti ylittää merkittävästi normaalit tausta-arvot [21], mutta useat ilmastonmuutoksen takia todennäköisesti tulevaisuudessa sukupuuttoon kuolevat lajit eivät ole tällä hetkellä edes uhanalaisia [22].

Paras ilmastonmuutoksesta aiheutuvaa sukupuuttouhkaa ennustava tekijä on nykyisen levinneisyysalueen pienuus [22] ja nykyisen sekä tulevan levinneisyysalueen vähäinen päällekkäisyys. Nämä kriteerit toteutuvat useiden uhanalaisten ja erityisesti kotoperäisten lajien kohdalla. Niiden arvellaankin olevan erityisen herkkiä ilmastonmuutokselle, vaikka monet muut tekijät rajoittavat niiden levinneisyyttä ilmasto-oloja enemmän. Aiheesta on kuitenkin tehty vielä suhteellisen vähän tutkimusta. [23] Tällä hetkellä Suomessa ilmastonmuutoksen arvioidaan olevan yksi uhanalaistumisen syy 32 uhanalaiselle lajille, joista monet ovat Pohjois-Suomessa esiintyviä sammaleita. Sitä pidetään ensisijaisena tulevaisuuden uhkatekijänä 44 uhanalaiselle (2,0 %) ja 84 silmälläpidettävälle (4,5 %) lajille. [4]

Suojelun kannalta monet uhanalaiset lajit ovat haastavia, sillä niiden kykyä siirtyä ilmasto-olojen mukana voi rajoittaa muun muassa elinympäristöön erikoistuminen tai riippuvuus toisista lajeista [24]. Tällaisia ovat muun muassa useat vanhan metsän uhanalaiset sieni- ja hyönteislajit [19]. Kotoperäiset lajit ovat kehittyneet eristyneissä maantieteellisissä olosuhteissa, joten niiden siirtyminen uusille alueille on epätodennäköistä. Suomessa kotoperäisen äärimmäisen uhanalaisen saimaannorpan (Pusa hispida saimensis) säilymistä uhkaa pesinnän epäonnistuminen, jos talvinen jää- ja lumipeite heikkenee tai häviää. Saimaannorppa on kinospesijä ja sen poikaset tarvitsevat lumipesää suojautuessaan kylmältä ja pedoilta. [15]

Suomessa uhanalaisten ja ei-uhanalaisten perhoslajien levinneisyysaluemuutosten on havaittu eroavan toisistaan merkittävästi. Vertailujaksojen 1992-1996 ja 2000-2004 välillä ei-uhanalaisten perhosten esiintymisalueiden havaittiin laajentuneen keskimäärin 84,5 kilometriä pohjoiseen kun taas uhanalaisten lajien levinneisyysalueet eivät muuttuneet (-2,1 km). Ilmiöön liittyy mm. uhanalaisten lajien tyypillisesti vähentyneet elinympäristöt, kuten avoimet niityt ja kedot, ja aikuisen perhosyksilön heikko leviämiskyky. Nämä tekijät ovat usein alun perin aiheuttaneet kyseisten lajien uhanalaistumisen ja rajoittavat niiden kykyä siirtyä uusille alueille ilmaston muuttuessa. [25]

Uhanalaisten lajien pieniin kantoihin vaikuttavat lisäksi muut ympäristönmuutostekijät, kuten elinympäristöjen häviäminen, sekä satunnaistekijät, jotka voivat aiheuttaa pienen populaation ajautumisen sukupuuttoon. Useiden tekijöiden yhteisvaikutuksen aiheuttamat sukupuutot ovatkin todennäköisiä [26]. Luonnon monimuotoisuuden säilyminen ilmastonmuutoksen edetessä vaatii uhanalaisten ja kotoperäisten lajien erityispiirteiden huomioimista suojelualuesuunnittelussa ja muussa luonnonsuojelussa.